Vuoristorataviikko

Tässä kesällä aloiteltiin Gigin kanssa taas agilityssä kisaaminen noin 8 kk tauon jälkeen. Gigi kun ei ikinä ole mikään raketti ollut radalla, niin juoksut vievät siltä viimeisenkin vauhdin pois ja valeraskaudesta toipuminen kestää pitkään. Pääasiassa tämän takia olimme sitten pitkällä kisatauolla. Kesän kolmannet kisat olivat viime viikonloppuna Keminmaassa. Molemmille päiville oli tarjolla kolme rataa ja niille kaikille olin Gigin ilmoittanut. Ääneen olen ehtinyt sanoa kauden tavoitteemme, edes yksi rata ilman yliaikaa pitäisi saada ennen kuin seuraavat juoksut taas alkavat. Ratavirheitä saisi tulla vaikka kuinka, mutta se vauhti täytyisi jo löytää. Treeneissä vauhtia on, mutta kisatilanteessa etenkin lähtö saa Gigin "jäätymään" niin, että vauhtia löytyy vasta radan ollessa puolivälissä. Paljon menetettyjä sekunteja siis. 

Lauantaina kisattiin kaksi agilityrataa sekä yksi hyppyrata. Kaikki radat suoritettiin puhtaasti ilman ratavirheitä, mutta sitä tuttua yliaikaa napattiin sekä ensimmäiseltä että viimeiseltä radalta. Ensimmäisellä radalla yliaika menee Gigin piikkiin, viimeisellä aikaa tärvääntyi minun ohjausvirheen vuoksi. Mutta se keskimmäinen, eli toinen agilityrata jää meidän historiankirjoihin loistamaan kirkkaana. Ihanneaika alittui, eikä kukaan muukaan sitä rataa nopeammin tehnyt, joten radan voitto toi Gigille ensimmäisen agilitysertin! ❤ Ihan huikeaa ja odottamatonta, tämä antaa kyllä toivoa jatkaa harrastusta ja vauhdin etsimistä. Noilta muiltakin radoilta sijoitukset 1. ja 2., eli päivä ei mennyt ollenkaan huonosti. Sunnuntaina käytiin vielä juoksemassa kaksi hyppyrataa ja yksi agilityrata. Saldona 2xHYL ja nollarata pienen yliajan kera, jolla sijoitus 3. Hylkäykset täysin ohjaajan syytä, Gigi teki juuri niin kuin sitä ohjasinkin. On mulla kyllä kuuliainen pikkumusta kaverina!

Tuore sertivoittaja lähdössä kotimatkalle
palkintomukiensa kanssa. 

Gigi kisoissa. 
Kuva: Noora Leppikangas

Paluu arkeen toikin sitten toisenlaisia tunteita mukanaan, Chip muuttui lenkillä kolmijalkaiseksi ja eläinlääkäri vahvisti omat epäilyni oikeaksi. Varpaan pinnallisen koukistajajänteen luksaatio, eli shelttien "tyyppiviaksikin" mainittu kinnervikahan se oli. Vaiva on onneksi hoidettavissa, mutta kyllähän tässä heti kävi mielessä miten lupaavasti alkaneen agilityharrastuksen käy. Toivotaan että jalka kuntoutuu ja harrastukset jatkuu. Jalostuskoirahan Chip ei minulle ole, joten sen suhteen ei asia onneksi muuta mitään. Chipin vanhemmat ovat luonnollisesti olleet tältäkin osin terveitä, ja molemmille Chip on ensimmäinen kinnervikainen jälkeläinen. Nemi-emä on viimeisen pentueensa jo tehnyt ja Sasu-isä on melkein vuoden verran istuskellut pilven reunalla, joten nämä yksilöt ovat muutenkin jo pois jalostuskäytöstä. Toki tämä on tiedostettava mahdollisten sukulaisten käyttöä suunnitellessa. Poika on pikkuviastaan huolimatta minulle niin rakas, ettei ole epäilystäkään siitä, etten tekisi kaikkea voitavaani sen saamiseksi kuntoon. ❤

Vastoinkäymisistä huolimatta Deea kävi lauantaina kokeilemassa rally-tokossa kisaamista, kun Pohjois- Suomen Sheltit järjestivät tämän vuoden shetlanninlammaskoirien rotumestaruuskisat. Ohjatuissa treeneissä ehdittiin käydä tasan kerran ennen ensimmäisiä kisoja, joten odotuksia ei juuri ollut. Meidän suoritusvuoro oli alokasluokan viimeisenä ja pitkä odotus alkoi jo vähän tylsistyttää sekä ohjaajaa että koiraa. Rata kuitenkin suoritettiin melko mallikkaasti, tulokseksi tuli 99/100 pistettä. Sillä irtosi kokonaiskisan toinen sija (voitto meni seurakaverin australiankelpielle, jee!) sekä rotumestaruuskisojen ollessa kyseessä, Deeasta tuli samalla Shetlanninlammaskoirat ry:n Alokasluokan mestari 2019! Aika hieno aloitus karvattomalta likalta heti mammalomalta paluun jälkeen. ❤

Palkintopönötys kotisohvalla